Savannakhet - Vientiane

Joli Guesthouse tarjos erittäin hyvät yöunet ja vielä aamupalankin. Jos kukaan ikinä sattuu tähän Laosin pieneen pitäjään eksymään niin suosittelen ehdottomasti majottumaan tuolla. Huoneen hinta on 100 000 kippiä yöltä. Rouva on herttaisen ihana ja puhuu auttavasti englantia. Paikka sijaitsee vähän matkan päässä pääkadulta. Meidät linja-autoasemalta keskustaan tuonut tuktuk-kuski jätti paikallisen "7/11" eteen. Sen kaupan on tosiaan pistänyt pystyyn belgialainen vanhempi herrasmies, joka oli erittäin auttavainen ja neuvoi meille niin ton hostellin kuin illan ruokapaikan.

Belgialaisella herralla oli myös valloittava mopsiherra, joka tykkäs tietysti musta, muttei mun hiusharjasta repun sivutaskussa. En oo ikinä kuullut semmosta murinaa mopsilta. Ahhah, ihana!

Aamulla heräsin siis seitsemäksi aamupalalle ja lähdin sen jälkeen kaupan kautta bussiasemalle. Tuktuk-kuskit pyysi kaikki 20 000 kipiä. Matka on pari kilometriä suoraa tietä, joten jos haluaa sniiduilla kyllä siitä ilmaisekskin selviää. Ostin bussiasemalta seuraavaan Vientianen bussiin lipun. Näitä ei siis voi ostaa mistään etukäteen. Busseja lähtee 6:00, 6:40, 7:20, 8:00, 8:40, 9:20, 10:10 ja 11:30. Ne on mallia päiväbussi ja maksaa sen 75 000 kipiä. Matka-aika hyvänä päivänä on 8-9 tuntia. Kello 21:00 lähtee ainoo sleeper bussi ja se maksaa 120 000 kipiä. Hollantilaiset sanos, että bussissa  on kunnon sängyt, mutta ne on kahden hengen ja ahtaat. Eli jos matkustaa yksin, kannattaa melkein ostaa kaksi paikkaa, jos ei halua ketä tahansa kaikkuun nukkumaan. Mä nyt en todellakaan muutenkaan suosittele yöbussia.

Ehdin kello 8:00 bussiin ja kuski oli niin herttanen laosilainen vanha herra. Hän kysys multa, mistä oon ja kun kerroin, että Suomesta, hän kailotti kaikille, että meillä special guest kaukaa kylmästä Suomesta. Kaikki muut matkustajat on paikallisia. Bussi on eilistäkin antiikkisempi ja puhki ruostunut, mutta ensin ajattelin, että asiansa ajaa. Murehdin kyllä mun rinkasta ruosteisessa alaboksissa. Ilmastointi oli luokkaa neljä pyörivää hyrrää katossa ja ikkunat.

Jos voitte, keksikää mikä muu matkustusmuoto tahansa. Etsikää liput sinne "VIP"-bussiin tai kävelkää, ryömikää tai älkää menkö ollenkaan. Ensin tosiaan ajattelin, että meneehän tää tässä, mutta bussi pysähteli 200 metrin välein ottaan ihmisiä kyytiin. Lopulta kyydissä oli ihmisiä niin, että yhdellä kahden istuimen penkkirivillä istui parhaimmillaan kaks aikuista ja kaks lasta. Kun tila loppus, laitettiin muovijakkarat käytävälle. Ei nyt unohdeta mopoa matkustamossa, täytyyhän sekin kyytiin saada.

No, voitte kuvittella, ilmastoimaton bussi joka nurkkaa myöden täynnä ihmisiä. Ikkunat oli auki, jollon mukava ihana tuulenvire helli ihoa neljänkympin vauhdissa tuoden samalla sata kiloo pölyä ja hiekkaa sun naamaan. Kyyti oli kaikkea muuta kuin tasanen ja rentouttava. Pissapaikat oli vielä ihan ok, mutta ruokatarjonta oli just sitä, mitä paikallisille: ikkunasta ostit jotain kokonaisia sorsia vartaassa tai jotain tuhatvuotisia munia.

Siinä paikalliset oli hirveen kiinnostuneita susta ja halus viittomakielellä kommunikoida. Neiti oli niin kiukunnen, väsynyt ja nälkäinen ja valmis antaanbussilla  matkustamisen neuvoja jokaiselle laosilaiselle, että ei paljon herunu kun hymyn tapanen irvistys. Kaikki viittomat, mitä sillä hetkellä tuli mieleen, oli kuuluisa kansainvälinen käsimerkki. Sain kuin sainkin pidettyä itseni kurissa, koska näiden herttasten paikallisten vika tää ei mitenkään ollut. Vasta 10 tunnin jälkeen näin ensimmäisen kerran missään tekstin Vientiane. Meinas pahemmanlaisesti usko päästä loppumaan, mutta siitä ei ollut onneks enää matkaa bussiasemalle.

Vientianen bussiasemalla tuktukit tarjosi kyydin vain keskustaan eikä niitä kiinnostanut mikään hotellin osoite. Meinasin, että oon ollut noheva, kun varasin majoituksen erukäteen, että ei tarvi pitkän päivän jälkeen etsiä mitään. Tuktukit pyysi 80 000 kipiä ja matka oli ehkä jonkin 6-7 kilometriä. Meinasin kiukustua siitäkin, mutta lopulta maksoin 50 000 eli noin 5,5 euroa eli pirusti! Varsinkin, kun mut kätettiin vaan city centreen enkä tiennyt, mihin päin lähtee. Lopulta monen eksymisen ja reitin kysymisen kautta olin perillä sotamaalaukseni kans. Olin kirjaimellisesti musta bussimatkan jälkeen.

Maisemat bussimatkan varrella oli upeat: maaseutua, jokimaisemaa, vuoria... Mutta se ei korvaa tota kaikkea mielipahaa, mitä reissusta syntys, haha. Kuski ajoi rauhallisesti, että henkensä edestä ei tarvinnut pelätä ja rinkkakin tuli ruosteboksissa perille. Nyt yhden välipäivän jälkeen matka jatkuu kohti Luang Prabangia...

Hoi An - Hue - Savannakhet

Eilen oli hostellilta pick up kello 13:30 ja vani vei mut Hoi Anin linja-autoasemalle. Siellä odotti ihana sleeper bus, jolla muutaman tunnin matka Hoi Anista Hueen taittui lepposasti, mutta vieläkään T.M Camel Travel ei kerää mun pisteitä. Jälleen bussit oli likaisia, mutta sillä nyt juurikaan ole merkitystä vaan sillä, että henkilökunta on niin töykeetä. Urgh.

Bussi jätti kaikki jonnekin yhden hotellin kadulle, sen verran katoin, että siitä on pari kilometriä mun hostellille. Olin kiukkunen ja polvi prakas, joten menin viereisen kadun kahvilaan keräilemään mieleni. Siellä oli maailman ihanin, ystävällisin ja auttavaisin neiti töissä ja siinä kyllä kaikki paha mieli katosi. En myöskään hetkeen oo juonut niin halpaa kahvia, 30 000 dongin sijaan se maksoi 8000. Neiti soitti mulle taksin ja menin 20 000 dongin reissun hostellille.

Olin Hoi Anin hostellin pyynnöstä (bussilippuja varten) varannut majoituksen valmiiksi. Tigon-hostellilla mua vastassa oli jälleen niin ystävällinen henkilökunta, että siinä viimeistään tuli hyvä mieli. Sain punkkani kuuden hengen dormista ja lähdin syömään. Hue on pieni kaupunki Vietnamin mittakaavalla, mutta suomalaisella mittakaavalla ei. En paljon ehtinyt näkemään, kun halusin aikaisin nukkumaan.

Tigon-hostelli oli yöltä jokaisen pennin arvoinen. Vaikkakin suihku kasteli koko pesuhuoneen ja vessanpöntön. Hah, täällä oppii arvostaan sellasia asioita kuin suihkukoppi/suihkuverho tms. Hoi Anin majapaikassa silkkaa luksusta oli suihkun ja pytyn välissä ollut lasiseinä, ei oo kahdeksaan viikkoon ollut niitä oloja. Miettikää itse mennä litimärkään vessaan pissalle.

Aamulla kello soitti kuudelta ja mietin, että miksiiiii. Selvisin kuitenkin kunnialla ylös, heitin repun selkään ja hain naapurikahvilasta pekonimunasämpylän aamupalaks. Vani haki mut noin 7:15 bussiasemalle.

Tiesin jo nettiä selatessani, että bussien taso saatta laskee noin 150 prosenttisesti ja se piti paikkaansa. Nää on semmosia busseja, joilla alkureissun matkustin ja ajattelin, että ihan käypiä pelejä. Se on sitä, kun et tiedä paremmasta, haha. Ei oo sentään kanoja ja sikoja kyydissä. On Laosiin ainakin Da Nang - Pakse mahdollista matkustaa sleeperillä. Hintaa en tiedä. Mun Hoi An - Hue - Savannakhet maksoi 25 euroa ja koska muut teki työt mun puolesta tällä kertaa, en tiedä, kuinka paljon ekstraa siitä sisältyy tohon hintaan.

Bussissa oli mun seurana paikallisia ja tosi ihana nuori hollantilainen pari. Bussi lähti kello 8:15 ja matkalla pysähdyttiin vain kerran vessaan, joka maksoi 5000 dongia ja oli ryöttänen kyykkyvessa. Tällä polvella nää on mielenkiintosia kokemuksia.

Viiden hyvin bussissa nukutun tunnin jälkeen oltiin Desavanin rajanylityspaikalla (kuulemma helpoimpia rajanylityspaikkoja ja kyllä olikin lunki). Ikinä ei kyllä näin hauskaa rajanylitystä oo ollut. Hypättiin bussista ulos ja mentiin odottaan leimoja Vietnamista ulos. Vähän ajan päästä siihen kävelee viranomainen ja ottaa mun passin "you no finlandia". Mitäs siihen sitten muuta vastaamaan kuin, että viimesimmän tiedon mukaan kyllä ihan suomalaisia ollaan. Herra kattos mua ja passia ja nauroi. Sitten hän ohjas mut boksiin, jossa luki "visa on arrival", koska Laosiin turisti saa viisumin rajalta. Ei tarvi hakea etukäteen niin kuin Vietnamiin.

VOA-boksissa toinen herra pläräs mun passia ja naureskeli. Mä mietin vaan, että kerrankin oon vielä luullut onnistuvani passikuvassa, mutta jotain tosi koomista Laosin viranomaisten mukaan mun läpyskässä on. Sitten sain viisuminhakukaavakkeen sekä maahantulo- ja maastapoistumiskortit täytettäväks. Täytin ne vähän niin ja näin, esim. jätin majoituskohtia tyhjäksi, kun en tiennyt eikä kukaan naputtanut. Thaimaassa lappu olis tullut bumerangina takaisin kouraan. Sitten mut ohjattiin takaisin sinne ensimmäiselle luukulle ottamaan se Vietnamista poistumisleima ja kuulemaan, etten näytä suomalaiselta ja että kaunis rusketus. Arvaatte varmaan, että jälleen tällä herralla oli mun pienen vitsikirjan parissa naureskeltavaa. Sen jälkeen takaisin VOA-boksiin saamaan viisumitarra, maksamaan viisumi ja kuulemaan kehut, kuinka kaunis mun käsiala on ja siitä luukulle numero yksi hakemaan maahantuloleima. Tällä luukulla oli varmaan harjoittelijanainen, koska leiman iskeminen ei käynyt lainkaan totutun voimakkaasti ja probleema tuli myös siitä, kun olis tarvinnut saada Laosin leima Vietnamin leimojen kanssa samalle sivulle, mutta tila sivulta vaan yksinkertaisesti oli loppu. Tarvittiin toinen virkamies miettimään asiaa ja lopulta keksittiin, että laitetaan se seuraavalle sivulle. Jee!

No, passi kouraan ja bussille kävelemään. Reippaasti olin sinne kävelemässä niin käteen tarttus jälleen viranomainen. "Passport, please." Hän etsi sieltä kovasti sitä mystisesti väärällä sivulla ollutta Laosin leimaa, mutta sitten kun se löytyi, alkoi tätäkin herraa naurattamaan. Lähdin jatkamaan kohti bussia niin viereisestä boksista herra huikkas luokseen, "passport, please". Mä mietin siinä vaiheessa jo, että nää todella tykkää työstään. No, herra katto leimat ja visat ja nauro. Kyllä mäkin siinä kohtia jo nauroin enkä ihan vähääkään.

Menin bussiin ja hollantilaispariskunta perässä. Paikalliset (tässä tapauksessa oltiin kyllä jo Laosin puolella eli vietnamilaiset) ei selvästikään tykännyt, kun joutu meijän takia odottamaan, mutta minkäs teet. Ajettiin vähän matkaa niin bussiin tulee viranomainen, jota ei sitten enää naurattanutkaan. Se kävi kaikkien passit läpi ja poistui. Bussi jatkoi matkaa.

No, kokemus oli kaikin puolin positiivinen ja huvittava, vaikkei millään tavalla selkee. Ensimmäinen rajanylitys, jossa viranomaiset hymyilee, saati nauraa, saati kehuu käsialaa tai kaunista rusketusta. Visa maksoi 40 dollaria, vaikka minä ja hollantilaiset ollaan aika varmoja, että listahinta on 35 dollaria. No, täytyy kai sitä kehuista vähän velottaa.

Bussi pysähtyi loppumatkan aikana ruokapaikkaan, jossa mulle ei ollut mitään syötävää ja pissalla sai käydä paikoissa, joihin jätettiin kuormaa (jätesäkillisiä chiliä yms.). Ennen kuutta oltiin Savannakhetin linja-autoasemalla. Matka siitä keskusta-alueelle on pari kilometriä. Tuktuk-kuski (ihanaa saada tuktukit täälläkin) pyysi 10 000 per nenu. Lähettiin hollantilaisten kanssa metsästään automaattia ja majapaikkaa, mutta kun nähtiin, että yhdessä liikkeessä oli länkkyomistaja, käytiin kysyyn siltä. Se suositteli meille tätä Joli Guesthousea, joka onkin osoittautunut aika älyttömän ihanaks paikaks.

Savannakhetissa ei selvästi oo mitään reppureissaajakulttuuria eikä majataloja mitenkään vieri vieressä. Myösesimerkiksi  booking.comissa on vain muutama aika arvokas majapaikka täällä. Majoituspaikka maksaa noin 20% huoneen hinnasta välityssivustolle, joten sen takia näitä paikkoja ei paljon löydy ennalta varattavissa.

Täällä mulla on oma iso huone, kunnon pesuhuone kuumalla suihkussa, parisänky ja jääkaappi. Huone on puhdas, wifi toimii huoneessa, tarjolla on koko ajan vettä, kahvia, teetä ja hedelmiä. Myös aamupala kuuluu 10 euron yöhintaan. Kyllä tämmösessä kauemman majoittuis, muttei tässä kylässä oikein ole mitään.

Suihkun kautta lähdettiin syömään ja juomaan yhdet Beerlaot ennen unia. Täällä on näköjään vielä Vietnamiakin yleisempää laittaa olueen jäitä, yhhyh. Pakko ottaa, koska muuten olut on lämmintä. En ole vielä perehtynyt aiheeseen laosilainen ruoka ja otettiinkin kaikki fried rice with pork, tuttua ja turvallista, tulista ja hyvää. Annos maksoi 20 000 kipiä ja iso olut 10 000. Yks euro on noin 9000 kipiä. Eli miljonäärejä ollaan täälläkin!

Nyt unta nassuun ja huomenna nenä kohti kuulemma maailman rennointa pääkaupunkia! Uudet 10 tuntia bussissa.

Heippa Hoi An!

Ei oo kyllä tää loppuviikko ollut mun kulta-aikaa. Perjantaina, kun olin hampaani saanu korjautettua, mulla nousi illalla kuume. Johtu kaiketi auringosta, kovastikivastivähän poltin itseni rannalla enkä ollut kyllä tarpeeks juonutka. No, se meni ohi yön aikana. Sunnuntaina liukastuin släbäreillä märällä maalla polveni päälle. Ensin ajattelin, että pikku naarmuja vaan tuli, mutta polvi on tosta sisäsyrjästä kyllä kohtuullisen kipee. Siinä ei oo turvotusta tai mitään niin cross fingers, että tää tästä tällä yhdellä tuskasella yöllä menis ohi. 

 

Lähden tänään Hoi Anista Hueen yhdeks yöks ja tiistaiaamuna otan bussin kohti Laosia. Ehdin siellä kaks viikkoa pyöriä ennen Thaimaahan paluuta. No, mutta tein mä täälläkin jotain. Lauantaina hostellin henkilökunta laitto mulle rantakiellon mun kuumehourailujen ja aamuvapinoiden tähden, hahhah, niin lähdin Marble Mountainille Da Nangiin viereiseen kaupunkiin.

Marble Mountain on siis viidestä marmori- ja kalkkivuoresta koostuva Da Nangin maamerkki. Yhdelle vuorista pääsi ylös, siellä oli luolia, joissa oli buddhalaisia ja hindulaisia pyhättöjä. En ihan hirveesti jaksanut paikalta odottaa, mutta halusin päästä katteleen maisemia. Vuorelle on 15 000 dongin sisäänpääsymaksu ja, jos haluaa mennä hissillä ylös niin se on toiset 15 000 dongia.

Ylhäälle pääsee 156 askelmaa pitkin, mikä sekään ei paha urakka ole, mutta ylhäällä on kyllä kiivettävää senkin edestä. Ainakin vuoren korkeimmalle paikalle on toiset ainakin 156 askelmaa. Muttayllätyin  positiivisesti. Paikka oli älyttömän kaunis. Luoliin pääsi viilentymään ja tunnelma niissä oli aika ihana. Korkeimmalta kohdalta näki ympäriinsä, mutta rakastuin  meren ja rantaviivan maisemiin. 

Paikalle pääsee Hoi Anista public bussilla (18 000d), taksilla tai skopalla. Matka on joku 18 kilometriä ja reitti erittäin helppo. Tie on hyvä ajaa skopalla eikä liikenne ainakaan mun sinne mennessä ollut todellakaan ruuhkainen. Marble mountain on rahansa arvonen paikka, jos on pari tuntia ylimäärästä aikaa.

Sunnuntaiks ostin hotellin henkilökunnalta speed boat -reissun Cham -saarelle tohon Hoi Anin edustalle. Reissu makso 25 euroa. Mut haettiin hostellilta aamukahdeksalta, speed boatilla saarelle, jossa olis ollut mahdollisuus kierrellä, mutta mä teloin sen konttini heti kättelyssä niin en kävelly paljon minnekään. Käytiin snorklailemassa saaren edustalla, vesi ei tähän vuoden aikaan ollut kovin kirkasta, mutta kyllä siellä koralleja ja pikkufisuja näki. En oo kauheen sinut ton snorklailun kanssa vieläkään niin mulla se on käytännössä niin, että pää vedenpinnan alapuolelle ja "hyi, kala" ja pää pintaan.

Hintaan sisältyi lounas ja se oli aika hyvä, sisälsi muutakin kuin seafoodia. Sen jälkeen otinkin vaan loppupäivän aurinkoa eli nukuin rantatuolissa. 

Cham Islandeille pääsee myös halvemmin public boateilla, mutta ilmeisesti niillä meneminen ottaa sen verran aikaa, että kannattaa olla melkein yötä. Mä en jaksanut vaihtaa majapaikkaa ja viihdyin niin hyvin täällä Cloudy Homestayssa, että en halunnut lähteä.

Tää on ihanin majapaikka, missä oon ikinä ollut. Tää perhe on valloittava ja huolehtivainen. Juotti ja syötti, kun olin "kipeä", kuskas skopalla, kun teloin jalkani, sain vielä lähtöpäivänä syödä perheen kans lounasta. Tunnelma täällä on ihan kuin kotona olis. Nää siivoo huoneet joka päivä ja omistaja pesee vielä illalla lattiat. Omistaja puhuu kohtuullista englantia, mutta sen sisko puhuu tosi sujuvaa. Sisko järkkääkin kaiken, mitä keksit pyytää bussilipuista lentolippuihin. Sunnuntai-iltana oltiin koko porukalla syömässä. En oo ikinä kokenut mitään niin vietnamilaista ruokaa, mutta se oli hyvää.

Oon kyllä täällä ollut niin lomalla reissaamisesta enkä oo jaksanut itse selvittää mitään, kun täällä hostellilla ollaan niin auttavaisia. Omistajan sisko tosiaan buukkas mulle liput Hueen tänään ja sieltä huomenna Laosin Savannakhetiin. Oon yhden yön hostellissa. Joten eilen taas oli bbq:n jälkeen ohjelmassa pakkaamista ja kohta tulee bussi hakeen.

Bye bye, Hoi An!

Sai Gon Smile ja ehjä hammas

Joo, mua kohtas surullinen tragedia, kun iha jenkkipurkkaa pureskellessani multa lohkes hammas. En pelkää hammaslääkäreitä, mutta inhoon niitä senkin edestä, koska näillä jumiutuvilla leuoilla hammaslääkärikäynti on aina tahtojen taisto, että aukeeko se suu enemmän vai ei. Lisäksi miettisin hammaslääkärikokemusta Vietnamissa. No, ei mahtanut mitään, kun en haluu tulehtunutta suuta ja verenmyrkytystäkään. Lisäks onhan esim. ausseille tyypillistä tulla tänne hoidattaan purukalustonsa niin ehkä nää nyt tänki suunki paikkais.

Hostellin henkilökunta suositteli tota yksityistä Sai Gon Smile -klinikkaa keskustassa. Pyöräilin sinne aamulla ja vastaanoton nainen ei puhunu sanaakaan englantia. Ohjas vaan mut tuoliin istumaan ja laittoi kaiken ympärillä kuntoon. Olin siin vaiheessa vähän pakokauhun vallassa, mutta lääkäri tuli Emporio Armanin feikkipaidassa ja farkuissa ja sanos "you problem?". Mua alko tahattomasti nauruttaa ja sit purkkapussin, elekielen ja englannin avulla kerroin, mitä tapahtui. Hammaslääkäri hoisi hommansa siististi, kivuttomasti ja äkkiä. Hammas paikattiin ja koko lysti maksoi alle 20 euroa.

Ainoo, mitä mietin oli se, kuinkahan paljon ihmisten kuolaa herran silmissä on, koska suojalaseja en saanut minä eikä niitä käyttänyt lääkärikään. Mutta hän ei myöskään halunnut repiä mun leukoja kaksin käsin auki, jolloin mun ei myöskään tarvinnu purra hänen sormiaan. Win-win!

Illalla pyöräilin onnellisena ympäri tota Hoi Anin vanhaa kaupunkia, joka on ihana. Siellä on alue, jolta moottorikäyttöset kulkupelit on rajattu pois. Siellä on niin ihan idyllistä ja rauhallista. Paljon putiikkeja ja ravintoloita. Tää ancient town on Unescon maailmanperintökohteita ja jokivarsi on muutenkin uskomattoman kaunis. 

Tänään olin kohtuuttoman reipas ja kävin aamulla lenkillä, sen jälkeen söin hostellin hintaan sisältyvän aamupalan (luksusta) ja  säntäsin hammaslääkärin kautta biitsille. Täällä on jälleen kovat aallot, mutta rantavahdit on kyllä tosi valppaina eikä päästä tietyille alueille uimaan. Lämpöö riittää ja mieltä hiveli, kun rannan ravintolan työntekijä sanos, että kerrankin joku on oikeesti ruskee, ahhah.

Hello Hoi An!

Saigon on nyt nähty ja saatoin Sallan tiistai-iltana lentokentälle ja kohti syksyistä Suomee. Mulle tuli niin sydäntäsärkevä suru, koska nähdään seuraavaks Suomessa enkä tiiä, miten olla näin monta kuukautta erossa. Samalla tuli kyllä muutenkin kova koti-ikävä ja mietin lentokentältä kaupunkiin mennessä, että miksen mäkin vaan vois mennä kohti kotia ja äitiä. 

Kävin sitten oluella reissukaverin kanssa ja ne haikeudet meni sen siliän tiän. Mun aika on täällä sairaan lyhyt, Suomen synkkyydessä ehtii kyllä tarpoa sitten keväämmälläkin! Seikkailu jatkukoon! Kävin ajoissa nukkumaan, koska aamulla klo 7:45 lähti bussi Mui Nen ja Nha Trangin kautta Vietnamin Hoi Aniin. Matkaa on pohjosta kohden 850 kilometriä ja se otti aikaa aika tasan 24 tuntia.

Ostin bussilipun 18 dollarilla Saigon 237 Hostellin naapurimatkatoimistosta. Majoittusin siis siinä samassa kuin Vietnamin visiitin alussakin. Nyt olin ykköskerroksen dormissa, jossa oli seitsemän tavallista sänkyä, pienet lockerit jokaiselle ja pesuhuone. Ikkunat tässäkin huoneessa oli yötä myöden vilkkaalle Pham Ngu Lao -kadulle ja meteli kuuluikin huomattavasti selkeemmin kuin viidenteen kerrokseen aiemmin. Mun nukkumista se ei kuitenkaan häirinny, koska nukun muutenkin kuulokkeet korvilla. Nyt ehdin myös hostellin aamupalalle, joka oli tosi simppeli. Kananmuna miten sen sit halusitkaan valmistettuna, paahtoleipää, banaaneja, kahvia ja teetä. Sain siitä sen nälän taltutettua, mikä kello 7 aamulla on.

Mietin tässä bussissa open ticket -vaihtoehtoa. Se on siis kuukauden voimassa ja voit mennä sillä omassa tahdissa pohjoseen Mui Ne - Nha Trang - Hoi An - Hanoi -reittiä. Se olis maksanut 32 dollaria, mutta koska Mui Ne on jo nähty, Nha Trangiin mulla ei oo aikaa (vaikka pysähdyksellä vaikutti kivalle paikkaa) enkä vielä oo varma ehdinkö Hanoihinkaan niin päätin ottaa vaan tän lipun tänne.

Bussi oli koko matkan sama T.M Camel firman auto. Jos nyt saisin valita, suosisin todellakin Hanh Cafeta edelleen. Bussit on uudempia, mutta myös palvelu paljon parempaa. Asiakkaille ilmotettiin selvästi, kuka jää mihinkin ja asiakkaat tiputettiin mahdollisimman lähelle majapaikkaa. Tällä firmalla hätyytettiin kaikkia ulos Mui Nen stopilla, vaikka matkatoimisto sanoi, että bussin vaihto on Nha Trangissa (tää päkäpää ei suostunut raahaamaan laiskaa takapuoltaan ulos ja sieltä ne tuli lopulta kaikki muutkin takaisin bussiin). Joka stopilla jäätiin "central stationille". 

Olin 24 tuntia bussissa ja ainoot mahdolliset ruoka- ja vessastopit oli 1,5 tuntia lähdön jälkeen, Nha Trangissa melkein kymmenen tunnin jälkeen, yöllä kun matkaa oli vielä kuus tuntia ja kolme varttia ennen perille pääsyä. Ennen Nha Trangia henkilökunta oli syönyt ja käyny puskapissalla jo kolme kertaa. Mulle tuli nälkäkiukku, kun ei ne meinannut antaa Nha Trangissakaan aikaa hakee ruokaa. Oli pakko olla vähän epäkohtelias, että sai pitsan hakee viereisestä puljusta, koska ruokavaihtoehtoja ei ollut firman toimiston lähettyvillä.

Nha Trangista loppumatka meni suht sujuvasti nukkuessa, vaikka sainkin pariin otteeseen silmät avattuani muistutuksen siitä, miks en käytä yleensä yöbusseja. Bussi meni kivaa pientä vuoristotietä, ohitteli valtavankokoisia rekkoja ja kaikki, mitä näin oli alapuolella oleva meri, siellä veneiden valot ja pudotuksesta varoittavat liikennemerkit. Kaatosade toki tähän päälle. Vaikka tiedän näiden kuskien veivanneen noita reittejä ehkä enemmän kuin yks tai kaks kertaa niin, jos mä en luota Suomessakaan päivänvalolla kenenkään enkä varsinkaan omiin ajotaitoihin, niin mites näissä olosuhteissa sitten. Mutta pointti on, että aamukuudelta oltiin perillä Hoi Anin bussiasemalla yhtenä kappaleena.

Asemalla oli heti vastassa majapaikan ja mopokyydin tarjoojia, mutta olin varannu laiskuuttani valmiiks kehujen perusteella  punkan Cloudy Homestay and guesthousesta. Keksin vihdoinkin, että kun iPhonen karttasovelluksella hakee reitin nettiyhteyden päällä ollessa niin ilman nettiyhteyttä pystyy suunnistaan sen avulla. Niin että "olet tässä" -pallura liikkuu mukana. Jee! Neiti "Erätaidot hallussa" käveli aamutuimaan 1,4 kilometrin matkan guesthouselle ilman yhtäkään harha-askelta. Sain heti todeta kehujen pitävän paikkaansa ja mua oli vastassa maailman herttaisin lady. En saanut punkkaa vielä niin aikasin, mutta sain käydä suihkussa, jättää tavarat säilöön, sain kartan ja pyörän lainaan. (Pyörä tosin on mulle varmasti vaarallisempi kuin ykskään bussimatka ikinä.)

Tää kaupunki on melko pieni. Tosta majapaikasta on matkaa keskustaan alle puolitoista kilometriä ja rantaan pääkatua toiseen suuntan vajaa kolme kilsaa. 

Kävin ensin keskustassa aivan sairaan hyvällä aamupalalla Nam Cafessa ja lähdin sitten kohti Ao Bang Beachia. Tänne pyöräillessä oli ihan sairaan ihanat pelto- ja jokimaisemat. Siellä vaan puhvelit jolkotteli tienreunaa pitkin. En oo vielä edes nähnyt vanhaa kaupunkia ja oon jo rakastunut!

An Bangin ranta oli pitkä ja siisti. Aallot oli kovat, mutta ihanat. Aurinkopetejä sai käyttäö, kun käytti raflojen palveluita. Söin sweet and sour chickeniä riisillä, join kokista ja vettä niin kustansi 180 000 dongia (7$ eli aika kallis). Pyörän ja skootterin säilöstä joutui maksamaan 5000 dongia tai vaihtoehtoisesti ostamaan toisesta parkista ison vesipullon 10 000 dongilla. Sen verran ne kaupassakin maksaa, että ei se nyt mitääb kauheeta ryöstöö ollut. Nukuin päiväunia rannalla siihen asti, että sain huoneen, mutta nyt lähden kierteleen vanhaa kaupunkia. See you!